Hartaudella odotetulta tapaamiselta kiinnostavan tyypin kanssa jäi mieleen muutakin kuin hetkellisesti kadonneet korvikset ja perhoset vatsassa - nimittäin meidän erilainen näkemys seurustelun määritelmästä, kun kyseessä on ei-monogaminen elämäntapa. Ymmärrän hyvin sen että monogamisesta näkökulmasta seurustelun määrittelee helposti sitä kautta että sitten ei tapailla muita, eikä tätä tule välttämättä koskaan miettineeksi sen enempää.
Itselleni tähänastisten kumppanien kanssa on aina jossain vaiheessa tullut vastaan tilanne jossa otetaan se askel ja päätetään seurustelun aloittamisesta. Se merkitsee minulle sitoutumista ihmiseen, hänen ottamista mukaan kaikkeen päätöksentekoon asioissa jotka koskevat myös häntä. Sitä että ensimmäisen vaikeuden noustessa en käänny kannoillani vaan sitoudun aktiivisesti luomaan tilanteesta toimivampaa kaikille, ja tätä toki odotan myös vastavuoroisesti. Myöskin kaapista tulemista ja sitä että voidaan esitellä toisemme kumppaneina vaikka sukulaisille ja ystäville. Sitä, että ollaan ilmoitusvelvollisia jos tilanteet muuttuu. Sitä, että otan hänen tarpeensa, tunteensa ja odotuksensa huomioon siinä kuin muidenkin kumppanien, syvällisemmin kuin ehkä satunnaisemmassa ja kevyemmässä tapailusuhteessa olisi. Pyrin antamaan turvaa ja hyväksyntää. Pyrin osaltani tukemaan hyvää suhdetta metamurujen välillä. Pidemmän päälle ehkäpä myös yhteisen asumisen kysymyksiä, vanhemmuuden jakamista, pyykkivuoroja, talouden suunnittelua jne. Elämän perusasioita.
Mutta en sulje pois muita suhteitani.
Minä en välttämättä vain tapaile useampaa ihmistä, minä sitoudun, rakastan, tahdon, jaan. Annan ja kannan. Kevyemmille suhteille on toki toisinaan niillekin paikkansa. Seurustelu on minulle myös jotain jonka lopettamiseksi täytyy ns. erota. Ei siis jotain jonka voi vain antaa kuivua kasaan harventamalla yhteydenpitoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti