Tämä on niin monitahoinen aihe jotta tästä saisi romaanin, mutta
kirjoitan nyt jotain perusjuttuja koska tästä minulta on kysytty paljon.
:)
Oma näkemykseni mustasukkaisuudesta on muuttunut
vuosien varrella, olen itsekin joskus kokenut aivan oikeutetuksi
rajoittaa kumppanin toimia oman epävarmuuteni poistamiseksi. Nykyään kun
ajattelen asiaa, se tuntuu tosi hassulta, myös monosuhdekontekstissa,
että tosiaan omaa menettämisen pelkoa ja itsetunnon ongelmia,
vajavaisuutta ja riittämättömyyden tunnetta "käsitellään" käsittelemättä
niitä alkusyitä ollenkaan, vaan painetaan villasella rajoittamalla
kumppanin toimintaa niin ettei nämä omat epävarmuudet pääse pintaan.
Lopulta
aika erikoista. Siitä on jopa muodostunut ihan normaali toimintatapa,
tiedän ihmisiä jotka eivät esim. laske kumppaniaan sekasaunaan. Jotka
eivät hyväksy kumppanilleen ystävää joka olisi tätä kiinnostavaa
sukupuolta. Jne... Ja voi kyllä, minä niin tiedän sen mustasukkaisuuden
tunteen, joka ei tosiaan ole vain jotain pientä epämukavaa fiilistä vaan
murskaava pelko joka vie jalat alta ja kaikelta pohjan pois, joka
pistää oksettamaan ja tekee aivan toimintakyvyttömäksi takertujaksi.
Mutta olen sen pikkuhiljaa tajunnut, että ne fiilikset nousee MINUSTA
itsestäni, ei siitä mitä minun kumppanini tekee. (Tähän sen verran
disclaimeria että ei mustasukkaisuus ole aina tyhjästä revittyä, aina on
tyyppejä jotka ei ole skarppeja ja rehellisiä, ja joku voi puukottaa
selkään. Mutta jos ajatellaan nyt toimivaa ihmissuhdetta.)
Mustasukkaisuutta nousee pintaan silloin kun ei ole varma, hyväsytty,
rakastettu olo, ja sille voi onneksi tehdä paljonkin. Mustasukkaisuus ei
ole niinkään se ongelma, vaan oire. Tärkeää on tunnistaa ne tunteet
joista mustasukkaisuus nousee, ja käsitellä niitä.
Se
on lopulta matka syvälle itseen. Minua on auttanut paljon muista syistä
käymäni psykoterapia, joka on korjannut pikkuhiljaa myös niitä asioita
itsessäni jotka mustasukkaisuutta nostaa. Olen saanut rakennettua varmaa
pohjaa joka kantaa myös ihmissuhdeasioissa. Olen oppinut luottamaan
siihen että minun kanssani ollaan siksi että minun kanssani halutaan
olla, eikä sosiaalisen paineen takia, ei siksi että vahdin ja rajoitan
ja estän. Kommunikoinnin tärkeyttä ei voi tässäkään asiassa, kuten
polyelämässä yleensäkään, liikaa korostaa. Silloinkin kun ne omat pelot
ja epävarmuudet tuntuu niin tyhmiltä ettei niitä edes viitsisi ääneen
sanoa. Usein polyamoria ymmärretään niin että okei, tuossa on ihmisiä
joilla ei mustasukkaisuutta ole. Mutta se ei ole totta, kyllä sitä on.
Toisilla vähemmän, toisilla enemmän. Kaikille osapuolille turvallisen,
rakastavan ja keskustelulle avoimen ilmapiirin rakentaminen vaan
korostuu tosi paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti