Suhteiden miettiminen muuten kuin perinteisen mallin kautta, ei ole ollenkaan niin helppoa vieläkään itselle kuin toivoisin. Tuomaksella on hiukan kriisiä meidän suhteen asettumisesta arkisiin uomiinsa ja työstressikin painaa päälle, on tullut puhetta siitä jos hänellä olisi omakin asunto. Erosta ei kuitenkaan ole kysymys. Oman tilan ja ajan kaipuusta ja siitä, että niitä reittejä meidän yhteiselle ajallekin löytyisi taas enemmän painoarvoa.
Miksi tuntuu itselle tämä ajatus kuitenkin niin maailmaa hajottavalta, kun kuitenkaan en pidä mitenkään mahdottomana seurustella hyvinkin tiiviisti ja jakaa elämäänsä ihmisen kanssa jonka kanssa ei kuitenkaan asu? Ja ymmärrän nuo pointit todella hyvin. Jotenkin askeleen ottaminen "taaksepäin" tuntuu todella hurjalta, vaikka kysehän ei ole mistään taaksepäin menemisestä, muuta kuin perinteisessä mielessä, jolloin ainoa syy parin erilleen muuttamiseen on suhteen päättyminen. Tässä kyse on kuitenkin askeleesta eteenpäin, meidän suhteessamme. Sen muoto vaan ei välttämättä ole sama kuin muissa suhteissa, sama kuin ennen, sama kuin viime vuonna. Meidän suhteemme alku on ollut hurjan intensiivinen, ehkäpä sen muodon hakeutuminen arkielämään sopivaksi tuntuu juuri siksi niin raastavalta välillä. Kumpikin toivoo säilyttävänsä jotain jonka säilyminen alkuperäisen laisena polttaisi molemmat pian loppuun kuitenkin...
Koen että oman arkisen elämäni sujuvuuden takaa parhaiten useamman aikuisen asuminen yhdessä. Toki osaan lapsistani kantaa vastuun yksinkin, mutta laumassa eläminen on heillekin luontevinta. Oma pää on vaihteeksi tällä hetkellä melko hyvin läjässä, mutta tiedän niitä hetkiä tulevan kun se ei sitä ole. Koen silloin tärkeäksi että saan tukea silloin kun sitä tarvitsen. Ja vaikka Tuomaksen mahdollinen oma asunto ei tietenkään sulje hänen antamansa tukea pois, se tuntuu kuitenkin askeleen kaukaisemmalta.
Noh, päädyimme kuitenkin antamaan asioille aikaa ja toistaiseksi asumme edelleen yhdessä. Ei kiirettä.
